Sigrid: osa 1

 1. Lokakuuta 1736

Risaiset kenkäni lipsuvat mudassa. Jostain kantautuu rikkoutuvan lasin kilinää ja humalainen huudahdus. Likaiset käteni puristavat harmaan mekkoni helmaa. Satamasta päin puhaltava hyinen tuuli tuo mukanaan kalan hajua ja leyhyttää ruskeita, takkuisia hiuksiani ja saa silmäni vuotamaan. Joku vislaa perääni. Kiristän tahtiani. Suuntaan päättäväisesti kohti keskusaukiota ja sen vilinää. Pujahdan kujalta kivetylle kadulle, ja lähes törmään pitkään herrasmieheen. Hän katsoo minuun nenänvarttaan pitkin, tuhahtaa inhoten ja pyyhkii olematonta pölyä
rinnuksiltaan valkealla pitsiliinalla. 

"Anteeksi herra" , mutisen välttäen miehen katsetta. Mies sylkäisee jalkojeni juureen ja kääntyy kannoillaan. Mulkoilen hänen loittonevaa selkäänsä sekä hänen vanavedessään kipittäviä palvelijoita. Välikohtaus unohtuu kuitenkin nopeasti, kun nälkä raapaisee vatsaani häijyn kouran tavoin ja muistuttaa miksi lähdin tänäänkin liikkeelle.

Torin väenpaljouteen on helppo kadota. Huumaava ruoan tuoksu tunkeutuu nenääni ja saa nälän yltymään. Leipurin kojusssa tuoreet, kullanruskeat leivät lähestulkoon höyryävät yhä. Toisaalla näen rasvaisen lihan paistumassa vartaassa, kauempana viiksekäs maustekauppias houkuttelee asiakkaita eksoottisella valikoimallaan.

Hivuttaudun ihmisjoukon seassa kohti leipurin kojua. Tuskastuneen näköinen leipuri on keskittynyt kolmeen mummoon jotka kaikki kaakattavat tilauksiaan yhteen ääneen. Sormeni hipaisevat puista pöytää ja vilkaisen vielä leipuria, jota mummot onneksi pitävät yhä kiireisenä. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota, kun sujautan leivänpuolikkaan taskuuni. Seuraavasta kojusta pihistän hieman kuivalihaa, sitten on juuresten vuoro. Tottuneesti piilotan saalistani mekkoni kätköihin. 

Muistan kuinka äiti ompeli vaatteisiini kosolti salataskuja. Siis silloin, kun joku perheestämme oli onnistuneesti tyhjentänyt jonkun kaupunkilaisen pyykkinarun tai saanut napattua koltun tai kaksi pyykkimuijien saaveista jotta saimme vaatteita. Äiti vihasi varastamista, hän vihasi puutettamme ja aina taskuja ommellessaan hän jupisi meidän olevan "kirottuja, tuomittuja ihmispoloisia".

Nyt täyttämäni taskut ovat viimeiset, jotka hän minulle ompeli ennen kuin minut heitettiin ulos kotoa.

Pari vuotta takaperin, tullessani täysi-ikäiseksi vanhempani sanoivat, että minun on lähdettävä. Että se olisi sekä minulle että heille parempi. Heillä olisi yksi suu vähemmän ruokittavana, ja minulla -jos kohtalo suo- olisi vielä mahdollisuus nousta suosta jota myös köyhyydeksi kutsuttiin. Muistan ikuisesti heidän riutuneet kasvonsa sekä äidin helmoissa roikkuvat, hämmentyneet pikkusisareni, he kaikki
ränsistyneen tönömme ovella katselemassa perääni kun lähdin jo samana iltana. 

Havahdun mietteistäni ja sätin itseäni herpaantumisesta, vaikka vaarallisin osuus onkin jo hoidettu. Verkkaisesti lähden kävelemään takaisin kohti kellariloukkoani satamassa. 
Matkalla ohitan erään kanalan, ja hetken harkitsen aidan yli livahtamista napatakseni muutaman munan, mutta luovun ideasta muistaessani kuinka täynnä taskuni ovat. En halua kallisarvoisen lastini putoavan kananpaskan verhoamaan, mutaiseen maahan.

Käännyn viimeisen kulman ympäri ja jähmetyn aloilleni. Ovellani seisoo eksyneen näköinen vaaleatukkainen nainen. Hän katselee ympärilleen kummallinen ilme kasvoillaan, kuin analysoiden tarkasti kaikkea näkemäänsä. Pistän merkille naisen eriskummallisen vaatetuksen ja oudon vempeleen hänen jalkojensa juuressa.
"No etkö ole ennen slummia nähnyt?" , töksäytän. Olen äkkiä hyvin tietoinen kuluneesta mekostani sekä hajusta joka epäilemättä leijuu ympärilläni. En ole päässyt kylpemään viikkoihin.
Oranssien, kipunoiden lailla hehkuvien silmien katse nauliutuu minuun.